Ja hiukkasen pettynyt. Ei ihan mennyt niin kuin olin salaa toivonut. Minun piti näyttää epäuskoisille että asia johon yritin, ja yritän vieläkin uskoa on kaiken väärti... Tekeminen, käsillä tekeminen. Vaan matto on vedetty jalkojen alta, hinnat poljettu maahan, ei pienintä arvostusta omaa saati toisten työtä kohtaan, perinteinen "eihän tästä nyt.. jos nyt euron..." on syönyt arvostuksen. Tai väärä foorumi, TODELLA väärä sattui.... No, savolaistontut löysivät lopulta uudet kotinsa, mutta sielu itki kun naurettavan pienellä korvauksella niistä joutui luopumaan. Ei siinä jää tekijälleen muuta kuin tekemisen ilo, riittääkö se, se on asia erikseen.
Sitä miettii kaikenlaista, mitähän tällä kertaa tämä elämä yrittää minulle kertoa tai opettaa? Kaksi puolta minussa taas taistelee, toinen sanoo: Usko jo! Et pääse mihinkään tuolla räpistelyllä, vai montako käsityöläistä voit nimetä, jotka tulevat edes toimeen... Pitäisi olla Superlahjakkuus, superinnostunut, taituri joka lyö itsensä läpi vaikka väkisin, ja ennen kaikkea, uskoa itseensä. Älä haaveile, palaa tosielämään! Ja se toinen puoli, se koettaa visertää kuin pikkulintu: Älä luovuta, sinä osaat, pystyt ja voit, kunhan keskityt olennaiseen! Pidät kiinni laadusta, tekemisen ilosta ja uskosta omiin kykyihisi. Sinulla ON jotain annettavaa, mutta ei koko maailmaa tarvitse valloittaa ja hurmata...
Taas niin monta kysymystä auki, mutta lienee paras nyt rauhoittua ja etsiä niitä hyviä puolia asioista. Oikeastaan ollaan jollain tavalla voittajia tappiosta huolimatta. Maryn tontut, vaikka alihitaan minusta menivätkin, ne saivat aikaan jotain mihin rahakaan ei yllä. Aika suuri osa markkinaväestä myyntipaikkamme ohi kävellessän pysähtyivät edes hetkiseksi, ainakin ajatuksissaan, sen kertoivat lukuisat kiukkuisillekin naamoille salaa hiipineet hymyt....:) Ja vielä monta hymyä varmasti tuovat lisää, uusissa kodeissaan. Onnea heille, toivoo väsynyt ja pöllähtänyt tonttu!
